James Joycen kirja Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta sisältää kuuluisan helvettisaarnan. Siinä Joyce paljastaa lukijoille himon syntien piinaaman koulupojan sielun. Poika on vakuuttunut siitä, ettei hän voi saada syntejään anteeksi, koska Jumala on suuri ja ankara. Jäljellä on kuitenkin toivon pilkahdus: hänen epäonnistumisensa ei ole loukannut Neitsyt Mariaa. Hän rukoilee siis Newmanin sanoin:

Alun perin Jumala aikoi tulla maan päälle taivaallisessa kunniassaan, mutta sitten me lankesimme syntiin. Siksi hän saattoi tulla turvallisesti meidän luoksemme Jumalana vain kätkemällä suuruutensa ja himmentämällä loistoaan. Hän itse tuli siis heikkona, ei voimakkaana; ja lähettipä hän tilalleen myös sinut, luodun olennon, joka miellytät ja loistat meidän olotilaamme sopivalla tavalla. Ja nyt sinun kasvosi ja muotosi, rakas Äiti, puhuvat meille ikuisuudesta: ei maisen kauneuden tavoin, joka on vaarallista katsottavaksi, vaan kuin aamutähti, joka on sinun tunnuksesi, kirkas ja kuin musiikkia, joka henkii puhtautta, joka kertoo taivaasta ja vuodattaa rauhaa. Oi sinä päivän sanantuoja! Oi pyhiinvaeltajan lamppu! Johdata meitä kuten ennenkin. Johdata meidät pimeässä yössä, karun autiomaan halki, Herramme Jeesuksen luo, johdata meidät kotiin.

Kyynelten sumentamin silmin hän katsoo nöyrästi taivaaseen ja itkee menetettyä viattomuuttaan. Myöhemmin hän löytää kappelin ja tulee esiin rippituolista, katuva kuusitoistavuotias nuori mies, jolla on nyt rauha Jumalan kanssa.

-         Brian Grogan SJ